Pakko on ollut lukea tätä foorumia tänään ja muutenkin tietoa AAL:n sivuilta. 25 kysymykseen vastasin joka kohtaan kyllä. jotenkin järkyttää tämä tajuaminen että on ajatellut muilla olevan pahempiakin kohtaloita.
Ajattelen isää kuinka siitä ei koskaan voinut tietää milloin räjähtää, oli kylmä ja etäinen paitsi kännissä. Nousussa se oli yhtä hyväntahtoisuutta ja muuten silkkaa pirullisuutta. Usein tuntui siltä kuin se olisi vihannut meitä lapsia. Kerran kysyin sitä asiaa suoraan, se ei vastannut mitään, kun purskahdin itkuun se totesi kylmästi että hysteerinen kakara.
Äitini oli aina selittelemässä isäni käytöstä sillä kuinka isälläni oli ollut niin vaikea lapsuus, hyssytteli minua etten vain hermostuttaisi isää ja saisi riitaa aikaiseksi. Mitä se minulle muka kuului,lapselle. Noin 10 vuotta sitten olin äidilleni jumalattoman vihainen kun tajusin mitä se oli mennyt tekemään suhteeni. Minusta oli tullut helkkarinmoinen ymmärtäjä, jos vain joku käveli ylitseni kehotin varmaan vielä pyyhkimään jalatkin siinä kävellessä, lisäksi "ymmärsin" miksi minua haluttiin talloa. Toisaalta äitini halveksui myös isääni ja puhui minulle lapselle kuinka hänellä oli akkamainen mies.
Joku aika sitten tajusin suhtautuvani omaan mieheeni aivan samoin jos hän toi esiin epävarmuuttaan. Saatoin ajatella että OIKEA mies ei tekisi niin tai näin. Tajusin että pääni sisäinen ääni kuului äidilleni ja että minun olisi todella syytä tarkistaa kantani suhteessa näihin ajatuksiini miehenä olemisesta. Toisaalta en tiedä olenko siinä päässyt kovinkaan pitkälle kun kannabisriippuvainen mieheni ja minä käydään läpi varmaan tätä helvetin perinteistä kuviota jossa minä kannan vastuun ja mies syyttää siitä minua sekä pössyttää kahta kamalammin (sekin minun syy).
Ja tajuta sitten sekin että en oikein tiedä enää mikä on minun ja mieheni vuorovaikutuksen hankaluuksissa oleellista ja mikä päihteen mukanaan tuomaa.
Sekavaa vuodatusta tämä mutta näin sekava on tämä pääkin. Ajoittain olen vaan niin ahdistunut ja väsynyt. Vietän aika kiireistä elämää mutta nyt kun lapset ja minä ollaan sairastettu toista viikkoa enkä ole päässyt neljän seinän sisältä mihinkään on ollut aikaa taas ajatella ja sellainenkin on tullut mieleen että ehkä siksi niin kiireinen on ettei ehtisi kauheesti ajatteleen asioita.
Mutta niinkin olen tehnyt etten kauheasti laske mun mieheni varaan enää, en usko sen suunnitelmiin enää, enkä lupauksiin tippaakaan. Elelen nyt vaan tyttöjen kanssa omaa elämää vaikka se mieskin siinä on toistaiseksi. Mutta joskus hitto vie kaipaisin läheisyyttä, tasa-arvoa ja luottamusta ja rauhaa.
huomaan että oma koti on muuttunut siinä mielessä lapsuuteni kodiksi että pidän mieheni erillään ystävistäni ja vapaa-ajastani, en kutsu ketään meille jos hän on kotona. Häpeän syvästi että minä luullakseni kohtuullisen pystyvä ihminen olen tässä tilanteessa. Jos ystäväni kutsuvat miedät perheenä juhliin tms lähden vain tyttöjen kanssa. En seurustele enää kenenkään mieheni ystävän kanssa jotka käyttävät kannabista.
Kaipaan että voisimme tehdä perheenä yhdessä jotain mutta se on vielä elävä harhakuvitelma, perheen yhteiset retket menevät niin että mies pössyttää ja on omissa maailmoissaan ja minä vaan lasten kanssa sitten yleensä pettyneenä ja kiukkuisena.
Tajuan että minussa on valtavasti häpeää ja vihaa. Minä pystyvä nainen tunnen ajoittain olevani vain pieni pelokas tyttö, tyhmä kakara josta ei koskaan tule mitään. Se on vittumaista varsinkin työelämässä, se tunne voi iskeä hetkellä jolloin ajattelee että nyt olen saanut aikaan jotain tai vaikutan työpaikkani asioihin ja mitätöi kaiken mitä olen saanut aikaan. Vaikka minulla on ystäviä, hyvin läheisiä ja luotettuja, vaihdan usein työpaikkaa, asuinpaikkaa, uraa ja nyt mietin että ehkäse on kuitenkin oire paljastumisen pelosta. Esitän ihanaa, empaattista, sosiaalista, luovaa, voimakasta, pystyvää, ammattitaitoista ja pakenen ennenkuin paljastuu että olen juuri se luupää idiootti kakara joka ei kykene oikeasti mihinkään.
Joskus meillä syötiin vaan kaurapuuroa, viikkotolkulla, rahat menivät viinaan. Äiti piilotteli rahaa ja isä etsi kätköt. Koulussa söin ruuan aina, toiset nirsoili minulla ei ollut varaa. Tykkäsin hernekeitosta ja makaronilaatikosta. Minäkin teen niin, en kerro tilini saldoa tai jos saan rahaa esim lapsille laitan sen piiloon. Harvoin pyysin rahaa tai tavaraa, en voinut, ei meillä ollut varaa, en saanut pyytää ja ahdistaa äitiäni varattomuudellamme.
Oli aikoja jolloin minä olin perheemme ainoa linkki ulkomaailmaan. Äitiä ahdisti niin että ei voinut edes kaupassa käydä. Verhot oli vedetty ikkunoihin ettei kukaan näe. Raahasin niitä hiton painavia maitotölkkejä ja taisin joskus käydä valtakirjalla pankissa nostamassa rahaa, jos ovikello soi avasin ja kerroin että meillä ei olla kotona. Äiti voivotteli että nyt ne siellä hiekkalaatikolla talon rouvat puhuu....jaa niin mitä? samaa siinä talossa oli kaikkien elämä. Meillä sentään isä ei pyyhkinyt äidillä rappukäytäviä niinkun naapurin perheessä tehtiin. Mutta henkistä väkivaltaa sitäkin enemmän sitä ivaa,mitätöimistä ja halveksuntaa, se oli kuin kiehuvaa kuonaa jota meidän lasten päälle kaadettiin.
no menipä vuodatukseksi mutta kerrankin menköön.