tunteet joita ei kykene näyttämään, ei edes AAL-ryhmässä

[rode]

[joosetiina]

Maskin pukeminen ja muurien takana eläminen tuntuu tutulta...
Olen kärsinyt hyvin kauan siitä, että on olemassa kaksi "minää". Toisen näkee muut ja toisen näen itse. Muille olen juuri sellainen kuin he haluavat ja odottavat minun olevan (tai mitä itse heidän luulen minulta odottavan ja haluavan).

Tunnen, että olen erilainen kuin kaikki maailman muut ihmiset. Tunnen, ettei minua hyväksyttäisi, jos olisin juuri sellainen kuin olen - kaikkine puolineni ja tunteineni. Mukaudun aina seurani mukaan ja käyttäydyn järkevästi kaikissa tilanteissa ja pyrin muutenkin olemaan "täydellinen", ettei kukaan voisi löytää minusta mitään virheitä. Tästä tuloksena en tiedä itsekään, kuka ja mitä minä olen.

Jos teen virheen tai käsittelyyn tulee joku negatiivinen asia minussa, menen aivan lukkoon. Lyön kaikki luukut kiinni. Ihmissuhteissa en osaa riidellä, enkä osaa ilmaista negatiivisia tunteita...
Jos toinen suuttuu ja ilmaisee vihaa, menen aivan totaalisen lukkoon, kauas pois tuhansien kilometrien päähän. Fyysisesti usein ihan tärisen jähmettyneenä paikallani tällaisissa tilanteissa... En osaa sanoa mitään.
Ja kaiken otan itseeni. Saatan ehkä sisälläni myöhemmin vihata ja myrskytä, mutta en ilmaise sitä. Myöhemmin kuuntelen ja otan kaiken vastaan, myötäilen ja sopeudun ja sullon pahan olon ja vihan sisälleni.

Mietin usein sitä, että millaisista asioista toisille voi sanoa - "voiko tästä asiasta nyt sanoa pahoittaneensa mielensä" vai "onko tämä vain ihan normaalia, johon minun tulee vain sopeutua".... Ja yleensä poikkeuksetta sopeudun.

Monta kertaa vain kuuntelen toista ja myötäilen ja samalla sisälläni kiehuu ja ajattelen, että voi vittu mikä ääliö ja miten vitun paskasti ja lapsellisesti se käyttäytyy... Koskaan en sano mitään, ymmärrän vaan. En tiedä miksi...

Siitä lähtien, kun löysin AALin ja rupesin käymään itsessäni prosessia, olen kehittynyt paljon ja tiedostanut monia asioita itsessäni ja käyttäytymisessäni. Joissain asioissa olen kehittynyt - olen hieman oppinut tuntemaan itseäni paremmin, uskaltanut olla itseni ehkä enemmän ja oppinut olemaan luontevampi sosiaalisissa tilanteissa. Kuitenkin tunnen vielä olevani maskin ja paksujen muurien sisällä, jonne harva saa kurkistaa ja täysin ei kukaan. Ja todella, ulkokuoren ja kulissien pitäminen vie voimia.

Ulkoisesti kukaan ei varmasti voisi kuvitella, että millainen ongelmapesä minä olen tai millaisia tunteita ja ajatuksia käyn päivittäin lävitse...
Olen se täydellinen tyttö, joka on aina järkevä ja jolla on kaikki asiat elämässä kohdallaan. Niinpä niin...

Kaipa sitten ulkoisesti kaikki onkin kohdallaan. Sisäisesti olen väsynyt ja rikki. Jotenkin sitä jossain alitajunnassaan odottaa, että tulee joku joka näkee minun läpi ja tajuaa ja on jotenkin samanlainen. Mutta alan jo tajuta, ettei kyse ole siitä... Kyse on siitä, etten päästä ketään lähelleni oikeasti, enkä kykene näyttämään omia ajatuksiani ja tunteitani täysin.

Haluaisin vain olla. "Tavallinen" elämä vaatii minulta ihan hirveästi voimia ja yrittämistä. Sitten sitä ajaa itsensä ihan loppuun...
Tulee lopulta ihan turta fiilis, ei tunne yhtään mitään.
Väsyttää ja itkettää ja tuntuu ettei misään oikeasti ole mitään järkeä, ei mitään mieltä.
Silloin, kun olen aivan turta, ainoa, mikä saa minussa jotain tunteita herätttyä on eläimet. Eläimet on niin viattomia ja aitoja ja niiden kanssa voi vaan olla.

En tiedä... välillä parempi olo, välillä huonompi.
Seilailua laidasta laitaan. Yritän koko ajan oppia ja mennä eteenpäin. Ja joskus tuntuukin siltä, että jotain minussa tapahtuu... ehkä minä vielä joskus uskallan....




En olekaan pitkään aikaan käynyt ryhmissä tai kirjoittanut tänne...
Ajattelin vain tulla lukemaan toisten kirjoituksia ja kirjoituksesi liippasi jotenkin niin läheltä. En osaa sanoa mitään viisasta... Samojen asioiden äärellä tuntuu taistelevan moni ja kuitenkin kaikilla on juuri se oma näkökulma, oma yksilöllinen menneisyys ja oma yksilöllinen kipu.

Minä ainakin yritän jaksaa uskoa siihen, että joskus vielä pääsen tästä kuorestani eroon ja alan elämään omana itsenäni.
Jotain on jo tapahtunut...

[Icequeen]

Hei joosetiina,

Edelleen säväyttää, että miten samanlaisena me alkoholistien aikuiset lapset itsemme koemme. Tuo kirjoittamasi olisi yhtä hyvin voinut olla mun omaa tekstiä, niiiiin tuttua.. Pientä edistystä on täälläkin tullut kyseisellä tiellä. Lähempänä on se itsensä löytäminen, tunteiden ilmaiseminen sekä tähän maailmaan kuuluminen sillain aikuisten oikeesti..

Edelleen on vaan niin kovin vaikeaa ilmaista niitä negatiivisia tunteita, mutta ah kuinka palkitsevaa onkaan sitten kun saa jotain sellaista sanottua. Aivan kuin kokisi itsensä selkeämmin, tuntisi olevansa läsnä juuri siinä hetkessä eikä siellä valovuosien päässä paossa. Tuntee hetkittäin kuuluvansa tähän maailmaan ihan niinkuin muutkin ihmiset, eikä jonain kaikesta ulkopuolisena friikkinä.

Vieläkin sellaisten tunteiden ilmaiseminen menee usein aika lumipalloefektinä. Eli toisin sanoen kasaan ja kasaan niitä tunteita itseeni, kunnes sitten tulee see viimeinen niitti ja kaikki ryöppyää ulos siihen tahtiin, että niiden vastaanottaja saa todella täyslaidallisen...

Voiskohan vaan oppia sanomaan asioista sillon kun ne tapahtuu eikä esim. useamman päivän tai jopa vuosien päästä... Nykyisin välillä jo onnistun siinä, enkä ns. lähde kaikkeen mukaan vaan voin olla myös eri mieltä kuin muut, mulla on jo jotain mielipiteitä enkä ole vaan se 'okei' ja 'joo'-tyyppi, joka vaan roikkuu mukana ja menee minne muut tahtoo mennä. Sellainen, joka huomasi usein päätyneensä paikkoihin, joihin todellisuudessa ei olisi edes halunnut mennä. Sitten alkoi vaan yhtäkkiä ärsyttää todella paljon, eikä edes tajunnut miksi. Ja sitten tajusi tehneensä taas luontonsa vastaisesti, eikä käsittänyt miten niin TAAS vaan kävi.. Onneksi enää ei ole samanlaista tarvettä miellyttää. Uskaltaa olla eri mieltä pelkäämättä hylätyksi tulemista.

Ikävä kyllä välillä sitä sitten ollaan siellä toisessä ääripäässä... eli ettei yritä yhtää miellyttää, angstaa vaan kaikille kaikesta. Sitä kultaista keskitietä tässä haeskellaan... Välillä onnistuu paremmin, välillä huonommin. Pääasia on kuitenkin pyrkiä eteenpäin ja antaa itselleen anteeksi nekin kerrat, jolloin ei mene ns. niin putkeen. Voi ajatella, että on jo suurta edistystä huomata, että niissä tilanteissa tulisi ehkä toimia toisin kuin on tottunut tekemään ja yrittää seuraavalla kerralla todella toimia toisin. Eipä sitä pyörällä ajoakaan opita hetkessä. Välillä kaadutaan ja sitten taas uudestaan ja uudestaan yrittämään. Pala palalta sitä etenee ja maailma alkaa vähitellen tuntua olevan puolesta eikä aina vaan vastaan. Alkaa tuntea kuuluvansa elämään ja kaikkeen. Alkaa arvostaa itseään ihan eri lailla. 'Because I'm worth it' saa ihan uuden merkityksen omassa elämässä. Toivon mukaan sitä sitten oppii niistä yrityksistä, kunnes yhtäkkiä huomaa ajavansa sitä pyörää ja voi sitä vapauden hurmaa

Tsemppiä kaikille tällä tiellä, including me.

[Icequeen]

P.S. Tällä hetkellä sitä sitten tuntuu olevan joku shoppailukausi menossa, todella sellainen shop till you drop-meininki... Varmaan taas jotain korvaavaa addiktiota meneillään... Tyyliin because I'm worth it.. mutta vois vähitellen alkaa hiukka rajottamaankin... ei tässä nyt mitään tiliä olla ylitetty, mutta tuntuu olevan nyt jotenki herkästi addiktoituvassa tilassa yleisesti ottaen... pitäisi kai taas uskaltaa hankkia sitä elämääkin eikä eristäytyä liikaa. Ystäviä kyllä tulee nähtyä, mutta se vastakkaisen sukupuolen suuntaan askeleen ottaminen pelottaa niin pirusti. Tuntee olevansa vielä niin raakile kaikessa... Kuitenkin sitä haluaisi perheenkin...Entäs jos sitä on ns. valmis vasta joskus kuuskybäsenä, se on vähän myöhään, jos lapsiakin haluaisi hankkia... kesällä tulee 30-vee täyteen... What can I do...?

[vesiheina]

Ihan samanlainen raakile olen kuin muutkin, mutta melkein kaks kertaa vanhempi. Ja parisuhteesta voisin sanoo, että JOS oppii rakastamaan itseään, on vähän paremmalla mallilla valmius rakastaa toistakin. Eikä vaan ikuisesti miellyttämään.
Ah mielenrauha, missä taas lienet? Onneksi on illalla ryhmä!

[Icequeen]

Kiitos Vesiheinä, yritän pitää ton mielessä...