Hei joosetiina,
Edelleen säväyttää, että miten samanlaisena me alkoholistien aikuiset lapset itsemme koemme. Tuo kirjoittamasi olisi yhtä hyvin voinut olla mun omaa tekstiä, niiiiin tuttua.. Pientä edistystä on täälläkin tullut kyseisellä tiellä. Lähempänä on se itsensä löytäminen, tunteiden ilmaiseminen sekä tähän maailmaan kuuluminen sillain aikuisten oikeesti..
Edelleen on vaan niin kovin vaikeaa ilmaista niitä negatiivisia tunteita, mutta ah kuinka palkitsevaa onkaan sitten kun saa jotain sellaista sanottua. Aivan kuin kokisi itsensä selkeämmin, tuntisi olevansa läsnä juuri siinä hetkessä eikä siellä valovuosien päässä paossa. Tuntee hetkittäin kuuluvansa tähän maailmaan ihan niinkuin muutkin ihmiset, eikä jonain kaikesta ulkopuolisena friikkinä.
Vieläkin sellaisten tunteiden ilmaiseminen menee usein aika lumipalloefektinä. Eli toisin sanoen kasaan ja kasaan niitä tunteita itseeni, kunnes sitten tulee see viimeinen niitti ja kaikki ryöppyää ulos siihen tahtiin, että niiden vastaanottaja saa todella täyslaidallisen...
Voiskohan vaan oppia sanomaan asioista sillon kun ne tapahtuu eikä esim. useamman päivän tai jopa vuosien päästä... Nykyisin välillä jo onnistun siinä, enkä ns. lähde kaikkeen mukaan vaan voin olla myös eri mieltä kuin muut, mulla on jo jotain mielipiteitä enkä ole vaan se 'okei' ja 'joo'-tyyppi, joka vaan roikkuu mukana ja menee minne muut tahtoo mennä. Sellainen, joka huomasi usein päätyneensä paikkoihin, joihin todellisuudessa ei olisi edes halunnut mennä. Sitten alkoi vaan yhtäkkiä ärsyttää todella paljon, eikä edes tajunnut miksi. Ja sitten tajusi tehneensä taas luontonsa vastaisesti, eikä käsittänyt miten niin TAAS vaan kävi.. Onneksi enää ei ole samanlaista tarvettä miellyttää. Uskaltaa olla eri mieltä pelkäämättä hylätyksi tulemista.
Ikävä kyllä välillä sitä sitten ollaan siellä toisessä ääripäässä... eli ettei yritä yhtää miellyttää, angstaa vaan kaikille kaikesta. Sitä kultaista keskitietä tässä haeskellaan... Välillä onnistuu paremmin, välillä huonommin. Pääasia on kuitenkin pyrkiä eteenpäin ja antaa itselleen anteeksi nekin kerrat, jolloin ei mene ns. niin putkeen. Voi ajatella, että on jo suurta edistystä huomata, että niissä tilanteissa tulisi ehkä toimia toisin kuin on tottunut tekemään ja yrittää seuraavalla kerralla todella toimia toisin. Eipä sitä pyörällä ajoakaan opita hetkessä. Välillä kaadutaan ja sitten taas uudestaan ja uudestaan yrittämään. Pala palalta sitä etenee ja maailma alkaa vähitellen tuntua olevan puolesta eikä aina vaan vastaan. Alkaa tuntea kuuluvansa elämään ja kaikkeen. Alkaa arvostaa itseään ihan eri lailla. 'Because I'm worth it' saa ihan uuden merkityksen omassa elämässä. Toivon mukaan sitä sitten oppii niistä yrityksistä, kunnes yhtäkkiä huomaa ajavansa sitä pyörää ja voi sitä vapauden hurmaa
Tsemppiä kaikille tällä tiellä, including me.
