Arjen pyöritystä angstin ja surun seassa

[Icequeen]

Hei,

uusi minäkin.. en ole vielä kokouksiin edennyt. Yhä vaan pelkään hajottaa niitä kauan kasattuja kulisseja. Vielä hetken alle 30-veenä ja elämä on joka alueella vähän sinne päin. Kiltti keittiöpsykologihan sitä on tullut oltua oikeastaan koko elämän ajan ja hyvä koulussa; mallioppilas. Mun seuraan kaikki kaverienki vanhemmat luotti jälkikasvunsa, koska mä olin niin kunnollinen ja tunnollinen. Ja kuinka se sitten alkoi yhtäkkiä NIIN paljon ärsyttää olla sellanen ja kaipasi jotain ihan muuta. Sitähän ei sitten kukaan ymmärtänyt, hyssyteltiin vaan. Eihän mulla nyt voinut olla mitään ongelmia. Ja oikeastihan mulla ei juur muuta ollutkaan, kun ongelmia; sisäisesti.

Nykyisin ollaankin sitten siinä, että vuorotellen vihaan kaikkea ja seuraavassa hetkessä olen pohjattoman surullinen. Pelottaa pirusti, että mitä tästä oikeen tulee, jos nää kulissit tosissaan ratkee liitoksistaan. Paljonhan näitä alkoholistiperheen (isä juo ja äiti ei, mutta osaa olla melko moralisoiva halutessaan) kuvioita on tullut kelattua ees ja taas, kunnes on tuntunut paremmalta vaan antaa olla ja yrittää sinnitellä eteenpäin elämässä. Loppujen lopuksi tämä ei ole kuitenkaan tuottanut tulosta toivotulla tavalla. Ihmissuhteet ei toimi (paitsi muutamaan luottohenkilöön), koska oikein kehenkään ei uskalla luottaa ja töissä oon useesti ihan liian kiltti.

Viime viikonloppuna sitten vihdoin luin tuon Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja päätin myös vihdoin, että jotain on oikeasti tehtävä. En halua jatkaa tällaisena tunnevammasena koko elämääni. Mutta mitä tapahtuu, kun kulissit kaatuu? Kuka mä oikein olen? Tunnistanko itseäni sitten sen paremmin kuin nytkään? Siltikin.. pahempi on jatkaa tätä valeminäilyä. (Kai?)

[Krisse]

Kuulostipa tutulle!! Olen itse työstänyt asioita ryhmässä jo vuosia, ja joka vuosi olen iloinen että menin ennemmin enkä myöhemmin. Ei nämä asiat minun päästäni katoa jos sen pään pensaaseen tunkee: sitä olen kokeillut riittävästi.

Muita ryhmässä kuuntelemalla ja rehellisesti itseäni tutkiskelemalla (ensimmäistä kertaa!) olen huomannut että mulla viha on suojautumiskeino pelkoa vastaan. Näinkin kovaksi akaksi minä oon ihan mahdoton pelkuri, ja kovuudella olen sitä peitellyt. Vihaaminen on helpompaa kuin pelon tunnistaminen ja tunnustaminen. Nyt opettelen sitä kultaista keskitietä: en halveksi ja vihaa muita, mutta en myöskään ole se "anteeks-tyttö" joka hakee hyväksyntää niin ettei muuta ehdi ajatellakaan.

Hassua on se, että ryhmä voi ehdottomalla hyväksynnällään, tuellaan ja rakkaudellaan auttaa tässä työssä. Vaikka kyseessä on joukko tuntemattomia ihmisiä! Uskon että se turvallisuuden tuoja on ohjelma. Sen työstäminen meitä yhdistää ja auttaa tuomaan turvallisuutta niin, että kaikkein vaikeimpienkin asioiden käsittely tulee mahdolliseksi.

Mun kohdalla nykyään "pehmeys on vahvuutta", eli mitä avoimempi, haavoittuvampi ja rehellisempi uskallan olla, sitä paremmin minä voin ja toipumiseni edistyy. Olen kiitollinen tästä uudesta suunnasta. Vanhalla kurssilla olisin vain jatkanut pahoinvoivana, ahdistuneena ja vihaisena/ pelokkaana. Nyt moni asia on toisin, ja parempaan menossa.

[Icequeen]

Hei,

Kiitos paljon vastauksestasi Krisse! Hyvä kuulla kokemuksia vastaavan tiimoilta. Tieto antaa toivoa jatkaa asioiden käsittelyä ja mahdollisesti uskallusta edetä sinne ryhmäänkin asti..

[kirjava]

Hei Icequeen, jos vain tuntuu että ryhmässä käymisestä voisi olla hyötyä niin mukaan vain. Omalla kohdalla se ryhmiin meneminen kesti vuosia, mieluummin rahjustin umpimasentuneena katse varpaankärjissä kuin raahasin itseni ryhmään. Pelkäsin yli kaiken että kontrolli pettää ja hajoan - olisin hävennyt silmät päästäni ja juossut pois, enkä ehkä koskaan/vuosiin mennyt uudelleen. Kuvittelin omat ongelmani niin valtaviksi ettei niitä kukaan voi ymmärtää eikä kestää, minun täytyy vain koettaa itse jaksaa koska ei ole muuta mahdollisuutta.
Koin olevani viallinen kun tunsin ettei kaikki ole kunnossa. Ajattelin myös että jos menen ryhmään niin joku näkee minut ovella, tietää mihin olen menossa ja zap - olen leimautunut loppuiäkseni, kaikki tietävät että meillä on kotona ollut alkoholiongelma. Niin kuin jotakuta edes kiinnostaisi toisen asiat niin paljon, ja toisaalta jos ei ymmärrystä riitä sille että ihminen hoitaa itseään, niin se on hänen rajoittuneisuuttaan eikä minun ongelmani..

Hassua, nytkin alkaa vapisuttaa kun muistaa kuinka ennen ensimmäistä ryhmässä käyntiä menin kauppaan ja tärisin siellä peloissani - tuntui että kaikki tietävät mihin olen matkalla. Yritin vielä viivytelläkin, jos vaikka vahingossa myöhästyisin enkä voisikaan mennä---
ja sitten vielä erehdyin ovesta ja menin vahingossa AA:n palaveriin. Olivat onneksi niin ystävällisiä siellä että uskalsin kysyä, olenko oikeassa paikassa.
Kun olin jo mielestäni mokannut, oli helppoa mennä oikeaan paikkaan - ja sielläkin ihmiset olivat mukavia.

Alussa ryhmän jälkeen itkin aina kotimatkan, jotakin mitä en uskaltanut toisten kanssa jakaa, nousi pintaan. Aikanaan sekin loppui, ja vähitellen opin luottamaan siihen että voin sanoa ääneen mitä vain, eikä kukaan hajoa siihen, en edes minä itse.

Pikkuhiljaa alkaa löytyä vastauksiakin ennen muinoin piinanneisiin kysymyksiin, esim. kuka olen ja mitä haluan/en todellakaan halua. Suurimman osan elämääni se isoin, kyyneleinen tai kiukkuinen kysymys oli "Miksi?!". Sittemmin olen alkanut nähdä, miksi, ja alkanut antaa anteeksi. On tullut tilaa olla Minä.