Minne minä kuulun?

[Misu]

Hei!

On ollut jo pitkään aikomuksena jollakin tavalla lähteä purkamaan patoutuneita tunteita ja asioita mitä tähän liittyy, mutta nyt vasta sain sen aikaiseksi kun perheessämme sattui vakava tapahtuma....

Siskoni on kärsinyt mielenterveysongelmista ja yritti hiljattain itsemurhaa, johon katson ns. osasyylliseksi alkoholisoituneen äitini ja alkoholin suurkuluttaja-isäni. Nyt tunnen itsekkin tarvitsevani apua, vaikka minä olen ollut meidän perheessä tähän asti se vastuunottaja kun olen vahvempi luonteeltani kun muut sisareni. Itse en tätä roolia ole halunnut tai ottanut, se vain on aikojen saatossa ajatunut minulle muiden kääntäessä alkoholiongelmalle selkänsä. Nyt kuitenkin olen aika loppu ja rikki tukemaan aina muita, kun itsekkin tilantteesta yhtälailla kärsin vaikka kaikki omissa talouksissa olevia aikuisia ollaankin.

Onko aal:n ryhmä se minun paikkani vaiko pitäisikö varata aikaa jonnekkin psykologin/psykiatrin juttusille? Mitä mieltä olette?

[kirjava]

Hei Misu, oman kokemuksen pohjalta suosittelisin sekä aal-ryhmää että psykologia tms. Kokemuksien jakaminen vertaisten kanssa on upeaa, jokaisen tarinasta löytää jonkin yhtymäkohdan itseensä ja huomaa ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Myös se antoi jo alussa lohtua, että ryhmissä oli ihmisiä jotka olivat oikeasti edistyneet prosesseissaan , uskalsi uskoa että on mahdollista toipua.
Psykologilla käyminen oli minulle ihanan itsekästä laatuaikaa, sain puhua omiani eikä tarvinnut ottaa toista huomioon, vaan saattoi purkaa ulos mitä sylki suuhun toi.
Tärkein päätös oli kuitenkin päättää selviytyä. Ja sen jälkeen olla sitkeä avun hakemisessa, jos yksi ryhmä ei tunnu hyvältä tai ammattiauttajan kanssa ei synkkaa, ei ole pakko tyytyä siihen mitä saa vaan voi etsiä sellaiset ihmiset joiden kanssa oma prosessi etenee. Kokeilee kunnes löytyy sopiva. Kunhan ei lähde kuitenkaan ravaamaan itseään pakoon syytellen terapeuttia vaikka kyseessä onkin se että itse ei uskalla avautua..
Uskon että kun on päämäärä - oma toipuminen - keinot löytyvät kyllä, kun jaksaa yrittää. Kuulostaa siltä että olet venynyt ja venynyt läheistesi kanssa, joutunut kantamaan taakkaa joka ei olisi sinulle kuulunut. Sekä myös siltä, että alat olla valmis vetämään omat rajasi ja hoitamaan itsesi kuntoon niiden sisäpuolella.
Omasta puolestani lämpimästi tervetuloa ryhmiin!

[kalle]

Yhdyn edelliseen viestiin ja lisään vielä sen verran, että ryhmästä on myös mahdollista saada samaa sukupuolta oleva tukihenkilö eli kummi, joka on ollut pitempään ryhmissä mukana. Kummin kanssa voi jakaa kahden kesken asioita, joita ei ryhmässä halua tai ehdi käsitellä. Kaikissa ryhmissä kummiudesta ei välttämättä niin paljon puhuta, joten kannattaa olla asian suhteen itse aktiivinen ja kysellä jos sellaisen haluaa. Omalla kohdalla kummisuhteet ovat olleet todella tärkeitä ja olennainen osa toipumisessa.