Ryhmään menon vaikeudesta

[Jossu]

Olen muutamia kertoja käynyt AAL kokouksessa. Ihmiset tuntuivat mukavilta ja puhuivat samoista asioista mistä minäkin. Mutta kokoontumisiin meneminen on siltikin niin vaikeaa.

Tänään olin jälleen kerran päättänyt mennä ryhmään. Tuttuun tapaan taas törmäsin siihen "mennäkkö vai eikö mennä" -jossitteluun. Ja taas piti myöntää itselleni etten ilmeisesti vieläkään ole valmis osallistumaan. Ryhmän sijaan hain kaupasta herkkuja ja mössötin ihteni taas kipeäksi asti - lohduttaakseni itseäni.

En tiedä olenko niin "maatiainen" etten osaa puhua risossa yhmässä tämmöisistä vaikeista ts. oikeista asioista. Voihan se olla omaa itseni heikkouttakin etten täysin olen itsellenikään myöntänyt että minulla ja monella sukulaisellanikin on ongelmia minun isän ryyppäämisen takia. Vai mistä on kysymys?

Miltä teistä vanhoista konkareista ensimmäiset kerrat tuntuivat? Oliko teillä muillakin alku yhtä hankalaa?

Kiitos jo etukäteen ystävät avustanne!

Ihanaa kevättä kaikille toivottaen,
Jossu

[a-p]

Ensimmäiseen kokoukseen menin hieman vastentahoitsesti. Olo oli kuitenkin sen verran ahdistunut, että pakko oli jotain koettaa. Kokouksessa tunsin erillisyyttä muihin ihmisiin, jotka olivat suurimmaksi osaksi naisia. En tuntenut kuuluvani porukkaan.

Vielä kun lopuksi otettiin ringissä toisiamme käsistä pitäen tyyneysrukouksen, tuntui homma menevän pahasti yli..

Seuraavan kerran menin vasta yli kuukauden päästä, kun elämä potki vielä hieman lisää ahdistusta sisääni. Tuolla kertaa helpotuksen tunne siitä, että oli muitakin ihmisiä joilla oli samanlaisia kokemuksia, oli niin suuri etten olisi halunnut kokouksen loppuvan ollenkaan. Sen jälkeen osallistuin jokaiseen järjestettyyn kokoukseen, milloin vain mahdollista. Aloin myös käyttämään askeleita elämässäni parhaan kykyni mukaan ja lueskelin kirjallisuutta aiheeseen liittyen. Olo alkoi kohenemaan kohisemalla ja pääsin eroon mm. läheisriippuvuussuhteestani. Samalla tiellä ollaan edelleenkin. Tosin nykyään on enimmäkseen onnellista ja mielekästä tämä elämä. Kokouksissa käynkin nykyään enemmän uudempia tukeakseni kuin oman oloni vuoksi - tosin nämä asiat tietysti liittyvät toisiinsa kiinteästi. Muita auttamalla autat myös itseäsi, ja itseäsi auttamalla myös muita.

[Ulla]

Hei Jossu,

Hankalaa oli alku minullakin. Muistan erityisesti häpeän "mitä minä siellä?" ja pelon "millaisia ihmisiä muut ovat". Olen kärsinyt erilaisuuden tunteesta ja olin varma ettei kukaan kuitenkaan voi minua ymmärtää.

Elämä oli tuolloin kuitenkin niin solmussa, että "jäin ryhmiin kiinni". Tarvitsin vertaistukea, ihmisiä, jotka olivat kokeneet samalla tavalla. Tänään voin myöntää itselleni, että en selviä yksin. Ryhmissä olen käynyt 2,5 vuotta. Pikkuhiljaa muutosta on tapahtunut. Vääristä käyttäytymismalleista (mm. ylireagoinnista) en ole päässyt kokonaan ja vanhat käyttäytymismallit palaavat etenkin kun olen väsynyt tai nälkäinen.

Koska lapsuuden perheeni on ollut vahvasti ateistinen, puheet hengellisyydestä ja Jumalasta tuntuivat todella vaikeilta. Ajatus, että korkeammaksi voimaksi voi käsittää myös oman ryhmän auttoi alussa. Nyt osaan (joskus) luottaa tulevaan ja olen muodostanut oman käsitykseni korkeammasta voimasta.

Rohkeutta sinulle!

Ulla

[tommi]

Tuosta a-p:n mainitsemasta naisvaltaisesta ryhmästä tuli mieleen, että onko tendenssi sellainen että miesvaltaiset ryhmät pakkaavat pysymään miesvaltaisena ja naisvaltaiset naisvaltaisina, kun tulokkaat kokevat itsensä liian "erilaiseksi" sukupuolensa takia. Mitä ollaan juteltu vieraillessamme toisessa ryhmässä, niin varmaan yleensä ryhmäläiset haluavat ryhmään sitä toistakin sukupuolta.

Mutta asiaan - siinä kun jännität ryhmään menoa, niin muista, että siellä ei kukaan satuta tai arvostele sinua, sinun ei ole pakko sanoa mitään, etkä sitoudu sinne mennessäsi mihinkään.

Vaikka alku on ollut munulla helpompi ja parempi kokemus, kuin monella muulla, ei se ongelmatonta ole. Joskus ollut fiilis etten mene ryhmään, kun ei minulla ole mitään sanottavaa, mutta muiden jutuista tai luetusta askelesta on tullut paljonkin sanottavaa mieleen. On ollut suorituspaineita kun muut ovat pitäneet "hienoja puheita" ja kertoneet niin karmeita juttuja, että minulla ei ole laittaa paremmaksi. Piti erikseen päättää olla vaikka "epäsovinnainen", jos oma puheenvuoro on päätöntä horinaa ja pitkiä taukoja, niin se on sitten sellainen, ei se ole mikään kilpailu.

Tsemppiä ja aurinkoa Jossulle

[a-p]

[Wacko]

Pako pakonomaiseen syömiseen on ainakin minulla yksi alkoholiperheessä "kasvamisesta" tullut häiriö... kertoisiko se sinulle että et selviä yksin?

Kysyn, en oleta.

Haluatko toipua? Oletko tyytyväinen eloosi/oloosi? Tuntuuko sinusta, että tarvitset apua/tukea? Kärsitkö?

Ehkä ryhmän aika onkin myöhemmin. Jokin kuitenkin sinua sinne vie?

Muistathan ettei ryhmässä ole pakko puhua ellei halua.

[Jossu]

Kiitos kovasti monista viesteistänne! Viestit rohkaisivat suuresti!

Hyvä huomata etten ole ainut aloittelija, joka on pyöritelly mokomia tunteita päässään ryhmään mennessään. Voi kun tämän olisi tiennyt aikaisemmin ; )

Kyllä, Wacko. Luulen samoin että pakonomainen syöminen on tullut kotoa. Tuntui että hukutimme ehkä surumme ja pettymyksemme syömiseen. Aina kun tuli vastoinkäymisiä ostettiin herkkuja.

Se on totta etten pärjää yksin. Olen ollut koko ikäni yksin näitten asioitteni kanssa ja luullut että minun elämäni on vaan tämmöistä jatkuvaa pahaa oloa ja silkkaa onnettomuutta. Tarvitsen kipeästi tukea toipumiseen. Omaa uskoa toipumiseen ehkä eniten puuttuu, kun tuntuu että välillä on niin syvällä. Toisaalta hirvittää mikä minä oikeasti olen, jos joskus toivun!

Täytyy kerätä rohkeutta ja tulla mukaan ryhmiin! Ehkä on suosta nousun aika ja otettava uusia askeleita kohti uutta!

Ystävällisesti vastauksista kiittäen,
Jossu

[liisa-taimi]

Niin, kukaan ei ikinä selviä yksin.
Sen kun muistaisi ja huomaisi sen,
milloin apua tarvitsee,
niin elämä olisi helpompaa.
Apua saa ottaa vastaan.
Ja apua saa pyytää.
Kaikkiin asioihin.

Jaksamista kaikille.

[Vieras]

"...että minun elämäni on vaan tämmöistä jatkuvaa pahaa oloa ja silkkaa onnettomuutta. Tarvitsen kipeästi tukea toipumiseen. Omaa uskoa toipumiseen ehkä eniten puuttuu, kun tuntuu että välillä on niin syvällä. Toisaalta hirvittää mikä minä oikeasti olen, jos joskus toivun! "

Kuulostaa tutulta tuokin...

Ryhmiin meneminen on melkeinpä niitä ainoita juttuja mitä teen... muuten onnistun pilaamaan itseltäni jopa yksinkertaiset ilot ja nautinnot jotenkin.

...ei millään jaksaisi enää tätä samaa vanhaa paskaa...


Ehkä joskus vielä helpottaa...

Sitä sinullekin toivon!

[Wacko]

äskeisen toivottelin siis mie

[ruusunen]

Mulle on kans vaikeaa mennä ryhmään. Monta kertaa päätän mennä, mutta en sitten menekään. Mieleen tulee, että mitä muut siellä olevat ihmiset minusta ajattelevat? Mun on vaikea puhua itsestäni, ja varsinkin tunteistani. Ja olen hukassa itseni kanssa. En uskalla paljastaa itseäni muille.

[Maria]

[Uz]

Hei,

taas täällä jokaviikkoinen pähkäily siitä, menenkö tänään ryhmään, vai en.. Ensimmäisen kerran kävin puoli vuotta sitten. Toisen ja kolmannen kerran jälkeen oli älyttömän hyvä olo, ja tuntui, että tämä on juuri oikea paikka minulle. Nyt vain on viime kerrasta jo jokunen viikko ja kynnys mennä uudelleen senkun kasvaa.

Minullakin on hirveän vaikeaa avautua muille. Pystyn kyllä puhumaan isäni sairaudesta ystävieni ja perheenjäsenteni kanssa, mutta niistä ihan sisimmistä ajatuksista en. Tuskin uskallan itseksenikään niitä ajatella; pelottaa, mitä kaikkea sieltä löytyy.. Jotenkin hävettää ajatus, että menisin ryhmään jo neljättä kertaa, enkä vieläkään tahtoisi kuin kuunnella muita.. Valitettavasti tässäkään asiassa en osaa uskoa muita, kun sanotaan, ettei tarvitse puhua, ellei halua. Silti pelottaa, mitä minusta sitten ajatellaan..

Onneksi on tämä foorumi kuitenkin olemassa! Täällä on hyvä pohtia tuntojaan pikkuhiljaa..

Mietintä jatkuu.. Kauniita syyspäiviä kaikille!

-Uz

[Kristina]

Täällä yksi, joka kävi ryhmässä kokonaiset kaksi kertaa, sitten paineistui liikaa eikä sen koommin ole ryhmissä käynyt. Koin että ryhmästä voisi olla minulle hyötyä. Miksi sitten paineistuin? Koska en uskalla pitää sitä aloituspuheenvuoroa. Se oli niin suuri kynnys, etten sitten enää mennyt uudelleen. Ja tämä samainen asia estää ryhmiin hakeutumiseni tälläkin hetkellä. Tiedän että tässä lähellä kokoontuu ryhmä, mutta en edes voi kuvitella että menisin sinne, koska en pysty esiintymään edes sen vertaa että pystyisin sen aloitustekstin lukemaan. Että se siitä sitten.

[seijastiina1]

Sinä voit käydä ryhmässä ihan niillä voimilla ja elämäntaidoilla mitkä sinulla on. Eli ei ole mitään pakkoa pitää aloituspuheenvuoroa sadanneenkaan kayntikerran jälkeen.Ja juuri se tekee mahdolliseksi sen että pikkuhiljaa huomaa kynnyksen puhumiseen madaltuvan.
Me ollaan yksilöitä,itselläni esim. vei liki 2 vuotta sen turvallisuudentunteen rakentumiseen että pystyin ryhmässä sen sanomaan.Jotkut kun saattavat jo ensimmäisen kerran jälkeen todeta että on kuin olisin kotiin tullut.Eli eikun mukaan vaan ja onnea matkaan.