Uusi esittäytyy.

Avoin kyselypalsta AAL:ään menemistä harkitseville ja uusille alkkareille. Alkkarit vastaavat.

Valvoja: webmaster

Uusi esittäytyy.

ViestiKirjoittaja Särkymätön(kö?) » 22 Maalis 2007, 22:39

Hei, olen 27v. kahden pojan(2v. ja 8kk) äiti. Isäni kuoli alkoholimyrkytykseen minun ollessa 6 v. ja siitä asti myös äitini on juonut.
Ilmeisesti juo hautaan asti. Voinko tehdä asialle mitään, vai onko ihan turhaa yrittää saada toista raittiiksi? Olen mä koittanut viedä kaikkee mahdollista luettavaa alkoholismista, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.... :(

Isästäni en muista muuta, kuin sen että se kännispäin riehu ja me lähdettiin pakoon naapuriin. On niin ihmeellistä, kun muistaa ylipään lapsuudesta niin vähän. Oli mulla ihanat isovanhemmat. Ilman niitä mä tuskin olisin enään tässä. Olisin halunnut lapsena muuttaakin mummulle, muttei äiti antanut. Miksiköhän ei??

Aika pian isän kuoltua, äiti otti uuden kaverin. Hullun juopon... Sitä se katteli 10 v. ja sit vaihto. Parempi, ei väkivaltanen, mutta alkoholist...

Mulla on kolme sisarta. Kahdella niistä on mielenterveys/alkoholiongelma. Mä oon näihin päiviin asti luullu, että lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun millään lailla. Kunnes luin yhdestä perhelehdestä tästä asiasta ja itkuhan
siinä tuli. Aivan, kun olisi itsestään lukenu...

Jotenki näistä on vaan kauheen vaikee puhuu kenenkän kanssa kasvotusten. Mun miehenkin(26v.) isä oli alkoholisti ja tappo ittensä, ku mieheni oli 6v. mutta ei me niistä juurikaan keskustella..

Tunteet on niin sekavat. On sääliä, vihaa, rakkautta... Ei edes lapseslapset ole saanut lopettamaan juomista... En mä tie, musta tuntuu, et mä tukehdun, ku aattelen lapsuutta ja kaikkee... tulevaisuutta...

Toivottavasti jou jakso lukee...
Särkymätön(kö?)
 

ViestiKirjoittaja katriina » 23 Maalis 2007, 09:14

Hienoa että halusit kertoa tarinasi, et ole yksin! Minäkin kamppailen noiden samojen tunnevyöryjen kanssa. Aluksi kanssa luulin että alkoholisti perheessä eletty lapsuus ei vaikuta minuun sillä vanhempani erosivat jo kun olin 6v eikä äitini juonut...mutta nyt pari vuotta sitten ymmärsin mistä kaikki tämä käsittämätön viha ja tunteiden sekamelska johtuu. Tavallaan tämän asian ymmärtäminen helpotti, sillä sai selityksen omalle käytökselleen, jolloin myös oma elämä meni uusiksi, erosin silloisesta avomiehestäni ja muutin yksin. Aloin myös käymään terapiassa ja lukemaan alkoholismia käsitteleviä kirjoja. Niiden kautta ymmärsin että paljon on käsiteltävää. Minunkin on vain vaikea puhua näistä asioista kasvokkain ihmisten kanssa. Nykyiselle poikaystävälleni olen kertonut ja hän kannustaa ja tukee minua lähtemään aal-kokouksiin, mutta vieraaseen ryhmään tuleminen vähän pelottaa, ehkä kuitenkin rohkaistun, sillä täällä huomaan että en ole yksin. Jo se ajatus auttaa paljon.

Toivon että löydät täältä palstalta tukea ja neuvoja, joiden kautta saat helpotusta ja selvyyttä tunteisiin. Itse käyn lukemassa tätä palstaa lähes päivittäin ja joka kerta saan hieman enemmän rohkeutta ja voimaa, ehkä kohta uskaltaudun kokouksiinkin :)

Paljon voimia sinulle!
katriina
 

ViestiKirjoittaja Särkymätön(kö?) » 23 Maalis 2007, 09:48

Kiitos Katriina! Ompa kiva, että joku huomaa minutkin. :)

Minulla on ollut aina todella huno itsetunto.Lapsena itkin aina paljon ja minua syrjittiin (aikuiset ja lapset) sen vuoksi. Nykyään en pysty itkemään enkä näyttämään tunteitani ja pelkään, että se vaikuttaa lapsiinikin. Yritän olla täydellinen äiti ja haluan, että lapset ovat onnellisia.

Itse olen piiloutunut naamion taa ja esitän olevani itsevarma ja vahva, vaikka todellisuudessa olen edelleen se pelokas pikkutyttö.

Haen jatkuvasti hyväksyntää, varsinkin esim. töissä niiltä vahvoilta ihmisisltä. Enkä kestä nekatiivista kritiikkiä, mutta kun sitä saan, pysyn kovana, ehkä valehtelen: syytän muita...

Olen niin pettynyt äitiini... olen jopa suunnitellut muuttavani toiseen kaupunkiin, kuten siskoni. Hänellä se on "auttanut" Onko kokemuksia? Auttaako?? Äitini on niin montakertaa sanonut, että nyt loppu juominen ja aina minussa herää toivo, kunnes taas petyn. Oli hän kerran kolme kuukautta juomatta, kun minä ostin kotipaikan ja hän miehensä kanssa osakkeen. Oli niin paljon touhua...

Mutta taidan vaan hakata päätäni seinään, kun luulen, että 22v. juonut voisi raitistua...

[/b]
Särkymätön(kö?)
 

Re: Uusi esittäytyy.

ViestiKirjoittaja JoPo » 23 Maalis 2007, 09:55

Moi

Olen kohta nelikymppinen alkoholistin aikuinen lapsi ja näitä alkoholisteja jonkin verran nähneenä olen vakaasti sitä mieltä, että mitään mitä joku toinen tekee tai sanoo ei saa alkoholistia lopettamaan juomista. Jotkut juo itsensä hautaan kun taas jotkut lopettaa, mutta päätös lopettamisesta kumpuaa aina ihmisestä itsestään, ei toisen ihmisen painostuksesta. Riippumatta siitä kuinka rakas se toinen ihminen on.
Minun elämässäni tämä ainakin on ollut surullinen tosiasia. Olen suoraan sanonut omalle äidilleni, että minusta tuntuu hirveän pahalta kun hän juo seurassani ja pyytänyt häntä olemaan lomamatkallamme juomatta. Tätä hän ei halunnut tehdä, koska "Sehän on ainut mitä hänellä on jäljellä". Muutaman tappelun asiasta kävimme, ennenkuin tajusin, ettei ollut enää järkeä lähteä tämän ihmisen kanssa matkoille...(Tunsin kyllä syyllisyyttä, kun yritin viikoksi riistää äidiltäni hänen ainoan huvinsa...miettien olinko minä se vaikea ja kohtuuton)

Olen tietoisesti yrittänyt lakata tuntemasta vastuuta niistä ihmisistä ympärilläni jotka vielä harrastavat juopottelua. Heidän valintansa ei ole minun ja minulla on oikeus jopa olla olematta missään yhteydessä heidän kanssaan jos heidän käytöksenä minua satuttaa.
Minun vastuuni on tehdä elämästäni niin terve ja hyvä kun vain kykenen ja siihen ei kuulu alkoholistisia sukulaisia (ainakaan silloin kun he ovat juoneet...siis aika usein).

Toivon meille kaikille vielä ylivastuullisuuden tunteiden kanssa kamppaileville parempia ja vahvempia huomisia ohjelmamme parissa ja myös rohkeutta mennä ryhmiin. Kotona voi lukea kirjoja ja älyllistää vaikka koko loppuelämän, mutta kontaktissa elävien, hengittävien ihmisten kanssa on todellisuus ja SE on käänteen tekevää.

Me ollaan kaikki IHAN samassa veneessä, IHAN samanlaisista perheistä kotoisin ja kaikki IHAN yhtä rikki. Ei ole MITÄÄN HÄVETTÄVÄÄ!!
JoPo
 
Viestit: 23
Liittynyt: 28 Touko 2006, 22:13
Paikkakunta: Kuopio

ViestiKirjoittaja Särkymätön(kö?) » 23 Maalis 2007, 10:51

Niin, kyllähän mä sen jotenkin tajuan, et mä en voi sille mitään, se on äitini valinta. Olen sanonut alkoholistisukulaisilleni, että minuun ei saa olla yhteydessä kännissä. Jotenkin he vaan sen välillä unohtavat :) mut en vastaa puhelimeen jos tiedän. Viimeksi kesällä oli hirvee sota, kun äitini oli sanonut isosiskolleni (Mielenterveys/alkoholisti) että MINÄ olen SANONUT: ....... olisi pitänyt tehdä aportti. ...... soittaa mulle ja poraa. Sitten kun aloin sitä selvittään, ku olivat selvinpäin, se oliki minun syyni. ..... ei muistanut mitään ja minä kuulemma nirppanokka. Ei saa ottaa kuulemma kännisiä tosissaan :evil:

Tällä hetkellä siskoni on (taas) katkolla... Antabuskuuri tai jokin...asuu juopon vanhan äijän kanssa, joka on väkivaltanen.... miksi kulkee äidinsä jalanjälkiä???

Olenhan minä itsekkin juonut liikaa... aloittanut 13v... tehny ties mitä pahaa...Sitten tapasin nykyisen mieheni ja lasten teon suunittelun aikana lopetimme juomisen. Nykyään tulee otettua 1-2 kertaa vuodessa. Ehkä toiset sitten vaan alkoholisoituu helpommin, kai mustakin olis voinu juoppo tulla.

Mut kai sekin himmas, ku piti loistaa koulussa ja työssä...
Särkymätön(kö?)
 

ViestiKirjoittaja jarhama » 30 Elo 2010, 23:47

Hei!
Tämä lienee oikea paikka esittäytyä...

OLen 43 - vuotias alkoholistin aikuinen lapsi ja alkoholisti. OLen saanut aa:ssa yhteensä 15 vuodeb raittiuden (ensin 13 v, sitten retkahdus ja nyt 2 vuotta) Minulla ei ole mahdollisuutta käydä AAL-ryhmässä koska lähinpään on 100 km matkaa,, joten koitan ammentaaa tältä palstalta niin paljon kuin mahdollista.

Isäni oli todella väkivaltainen alkoholsiti, joka istutti pelon jo alle koulu ikäiseen lapseen. Tuo sama pelokas lapsi olen välillä vieläkin, huomaan sen kun ohitan jonkun ryyppy remmin kylällä. Isäni mieli hokema minulle oli "sinusta ei koskaan tule mitään" ja se on vaikuttanut minuun todella haavoittavasti. vaikka saavuttaisn mitä tässä elämässä, en ole itseeni tyytyväinen.

Pääseköhän näistä itselleen kelpaamattomuudesta ja peloista koskaan täysin irti?
jarhama
 
Viestit: 1
Liittynyt: 24 Elo 2010, 02:23

Alkkarit on parasta mitä on elämässäni tänä päivänä

ViestiKirjoittaja Talviomppu » 02 Syys 2010, 12:39

Olen 60-kymppinen ja tänä vuonna keväällä vei tieni ensimmäisen kerran ryhmään. Siitä alkoi uusi aika elämässäni. Olen saanut "perheen". Mikään asia ei tunnu vieraalta eikä liian vaikealta vertaisten kanssa. Olen tutustunut jo eri puolella Suomea asuviin ja tunnen, että minulla on iso perhe.

Uudessa kotikaupungissani on jo paljon tuttuja ja ystäviä tämän kautta. En ole enää yksin.

Tämä on lahja elämääni. Rohkaiskaa mielenne ja menkää mukaan. Siellä ei ole pakko puhua, jos siltä tuntuu. Voi kuunnella muiden tarinaa. Ja se on ihmeellistä, miten se tuntuu kuin omalta elämältä. Niin se vain on. :D
Talviomppu
 
Viestit: 10
Liittynyt: 19 Huhti 2010, 18:10
Paikkakunta: Pohjois-Karjala


Paluu Kysymyksiä AAL:stä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron