Hyötyykö AAL-ryhmästä, vaikka juova vanhempi on kuollut?

[Anna]

Eli siis voiko AAL-ryhmään tulla, kun kokee isän alkoholismin yhä edelleen aikuisiässä ongelmaksi, vaikka isä joikin itsensä hengiltä?

[Missa]

Hei Anna.
Oman alkoholisti-isäni kuolemasta on pian 15 vuotta ja itse löysin tieni ryhmiin noin 3 vuotta sitten. En koe, että isäni kuolema olisi tehnyt elämästä yhtään mutkattomampaa. Pääsääntöisesti jäin paitsi niitä vastauksia, joita olisin vielä joskus toivonut saavani.
Tervetuloa mukaan.
Halauksin,
-M-

[johku]

Hei vaan,

Minulle juuri vanhemman kuolema alkoholin vuoksi oli elämäni suurimpia järkytyksiä. Käytännössä kun hän kuitenkin teki eräänlaisen itsemurhan, tuhoten itseään palan kerrallaan välittämättä viinalla läträämisen vaikutuksista elimistöönsä. Se, että todistin tuon kaiken viereltä, aiheutti minuun suunnattoman määrän vihaa ja vielä enemmän surua. Ja tätä möykkyä minä kannoin kahdeksan vuotta ennenkuin kuulin tällaisesta paikasta kuin AAL. Tämä ryhmä pelasti sittemmin minun henkeni vapauttaen minut menneisyyteni taakoista elämään tätä päivää, iloisena ja luottavaisena, vieläpä ihan tervejärkisenä ihmisenä

Rohkeutta sinullekin mennä ryhmään

[mari]

Moi

Mun alkoholisti-isän kuolemasta on kohta yhdeksän vuotta. Lapsuudessa sain pelätä paljon isääni koska hän joi. Eniten pelkäsin oksentamista ja juoksin aina nojatuolin tms. taakse piiloon, kun hän lähti juoksemaan vessaan. Itkin ja pelkäsin, kunnes isä muutti pois. Äiti otti eron hänestä, ja se helpotti mun elämää, koska enää ei tarvinut pelätä niin paljon. Mutta kuitenkin olin aina huolissani isästä, kunnes sain kuulla, että hän kuoli. Esitin välinpitämätöntä, koska en halunnut olla surullinen. Ajattelin, ettei isä ole ansainnut mun kyyneliä.

Pelkään isää kuitenkin edelleen. Jos näen unta isästä, pelästyn aamulla herätessäni, että entä jos se ei olekaan kuollut.

Eniten mä oon tällä hetkellä kuitenkin huolissani siitä, miten mun ihmissuhteet on niin vaikeita. Mä teen niistä vaikeita. Suurentelen asioita, syötän vääristyneitä sanoja ihmisten suuhun ja odotan että ne lohduttavat mua kaiken sen haukkumisen jälkeen.

Mä oon miettiny joskus, että isällä on ollu varmaan vaikutusta. Mutta en oo miettinyt pidemmälle ennen kuin viime lauantaina, kun tuli ristiriitatilanne, jolloin yhtäkkiä mä tajusin että sillä on ollut ihan mielettömästi vaikutusta. Tulin kotiin koneelle ja aloin etsiä tietoa Al-Anonista ja löysin vielä AAL:n, joka vaikuttaa olevan vielä enemmän mua varten, koska mä olen alkoholistin aikuinen lapsi. Hämmästyin vain sitä, kuinka vasta nyt mä voin ymmärtää ja tajuta, mistä on ollut kysymys mun ihmissuhteissa ja elämässä. Tällä hetkellä mä osaan yhdistää myös mun pitkäaikaisen masennuksenkin isään. Se nimittäin alkoi noin puoli vuotta isän kuoleman jälkeen. Silloin luulin että se on vaan tavallista teini-iän vaikeutta, mutta kyllä se on jotain suurempaa. Tukahdutin tunteet isän kuolemasta ja siitä se lähti.

Kun nyt vihdoinkin tajuan syyn masennukseen ja vaikeuksiin, tiedän mihin mun pitää mennä hakemaan apua. Vielähän ei ole liian myöhäistä pelastaa itseään...

[vesiheina]

Hei Anna,
miekin haluan toivottaa siut tervetulleeksi ryhmään! Miun vanhemmat, molemmat alkoholisteja, on kuollu jo aikaa sitten. Mutta se, millainen mie oon, on seurausta siitä millaiseksi piti siinä ympäristössä kasvaa. Ja sen kanssa miun on elettävä. Ryhmässä muut saman kokeneet rohkaisee, ja kunnioittaa sellaisena kuin olen. Saan olla mitä olen, ja saan tukea pyrkimyksilleni muuttua, kasvaa terveemmäksi, huomata omat omituiset käytöstapani. Saan peilin itselleni - millainen olen, oikeasti.
Se että miun vanhemmat on kuolleet, ei poista miun tunteita heitä kohtaan, eikä sitä kylvöä minkä he miun sieluun teki. Hyvässä ja pahassa.
Just luettiin ryhmässä seitsemäs askel - huonot ominaisuudet voikin olla myös hyviä.
Vapauttavaa!
t. Liisa

[seijastiina1]

Hei Anna

Minun molemmat vanhemmat olivat myös alkoholisteja.Isä kuoli alkoholimyrkytykseen vuonna-99.Äiti elää vielä mutta holhouksen alla ja niin henkisesti kuin ruumiillisesti pahoin vaurioituneena.Se on surullista koska kyse on alle seitsenkymppisestä ihmisestä.
Itse olen myös pahaa oloani paennut monenlaisiin riippuvuuksiin.mutta tänä päivänä saan elää jo aika ihmisarvoista elämää.
Yksi minun selviytymiskeinoistani oli lähes täydellinen eristäytyminen ja vastuuttomuuteen pakeneminen.
Tänä päivänä olen nöyrän kiitollinen siitä että löysin 5 vuotta sitten tieni AAL-ryhmään.Siitä on alkanut minun hidas mutta varma kasvuni kohti ihmisarvoisempaa vastuullisempaa elämää.
Olen saanut käydä läpi myös pitkän ja tiiviin psykoterapian,jossa myös käsittelin lapsuuttani
Ja alkoholiongelmaani olen saanut avun AA.sta ja tottakai Jumalalta.
Aina on apua tarjolla kun päättää että yksin ei enää tarvitse selvitä.
Kyllä tämä yhteisö on todella auttanut minut elämänsyrjään kiinni ja uskon että niin käy sinunkin kohdallasi.
Mukavaa kevättä kaikille alkkareille!

T:Seija

[TapsaK]

Niinhän siinä tahtoo ajan kanssa käydä.
Että ne kuolee siihen juomiseen.
Omat traumansa ne vie hautaan mukanaan,
mutta minun korvienväliä ei se helpota.

Toipuminen tapahtuu vertaisrymissä,
KV:n kanssa tai ilman.
Sano

[browneyedgirl]

Mun kummatkin vanhemmat on kuolleet. Isä joi itsensä hengiltä ja äidinkin juominen oli alkoholistista ennenkuin reilu 6 vuotta ennen kuolemaansa hän lopetti päihteiden käytön kokonaan. Opettelin minäkin juomaan alkoholistisesti tai oikeastaan taisin osata jo ensimmäisestä kerrasta sellaisen juomatavan ja siihen lisäksi tulivat rauhoittavat lääkkeet. Tässä viimeisinä aikoina olen joutunut myöntämään itselleni olevani myös lähesiriippuvainen. Vanhempien kuoleman jälkeen on tietysti perkailtu jäämistöjä ja mulle on noussut aivan valtavat syyllisyyden tunteet pintaan. Nyt kevään olen kahlannut niin syvissä vesissää että oli likellä etten tosiaan päässyt tuonne pilvien päälle kyselemään vanhemmiltani vastauksia kysymyksiin joita ei koskaan tullut heidän vielä eläessä kysyttyä. Koen kuitenkin itteni jotenkin niin läpeeni pahaksi ja suorastaan saastaiseksi, liian huonoksi mihinkään aal-ryhmään. Oikeasti mulla on tosi neuvoton olo, tuntuu etten saa apua terapiasta enkä mistään muualtakaan. Tuntuu ettei mua ymmärretä. AA-ryhmissä kävin vuosikaudet hoidattamassa omaa alkoholismiani mutta nykyään koen joutuvani arvostelun kohteeksi sielläkin. En jaksa edes raahautua sinne enää koska mua oikeasti pelottaa "vanhojen juoppojen" tapa kommentoida mun kokemusta (vaikka niin ei saisi tehdäkään) sillä tyylillä että minä oon oikeassa ja tällä lailla asiat kato hoituu. Olen lapsesta saakka huolehtinut jotenkin aina toisista ihmisistä, juoposta ja väkivaltaisesta isästäkin, äidistä hänen poismenoonsa saakka, sisaruksistani, ystävistä. Mulla on nyt sisällä jotenkin tyhjää kun ei enää tarvitsekaan, kun kuolinpesien asiat on hoidettu ja en olekaan enää vastuussa toisten omaisuudesta/äitini perinnöstä vaan ihan vaan omasta sarastani. Mua vaan pelottaa aivan järjettömän paljon koska tässä tilassa koen jotenki sellaista haurautta etten ikinä elämässäni ja pelkään että taas mua hyväksikäytetään tavalla tai toisella.