Olen 28-vuotias, viisilapsisen perheen keskimmäinen, nyt itse kolmen lapsen äiti. Isäni oli alkoholisti, samoin hänen isänsä, sitä pitemmälle en tiedä. Isäni eli vaikean lapsuuden, hänen isänsä oli väkivaltainen juoppo. Myös isäni veljestä tuli alkoholisti. Molemmat kuolivat alle 50-vuotiaina viinaan, isoisäni on myös kuollut.
Minä muistan lapsuudestani päällimmäisenä sellaisen ahdistavan ilmapiirin. On tavallaan ihan tyyntä, isä makaa sängyllä, äiti puuhailee keittiössä, silti aistin ettei kaikki ole kunnossa. Isä on kännissä ja äiti on ahdistunut.
Meillä ei ikinä puhuttu isän juomisesta. Tai se mitä puhuttiin, oli riitelyä mutta ei vanhempien osalta koskaan suoranaisesti juomiseen liittyvää muistaakseni.
Isä ei koskaan myöntänyt juomistaan, piilotteli pulloja ja yritti peittää viinanhajun syömällä valkosipulinkynsiä. Ei myöntänyt edes silloin kun löysimme siskojeni kanssa kiistattomia todisteita kylpyhuoneen kaapista, täysinäisiä viinipulloja.
Muistan hävenneeni isän juomista kun toin kavereita kotiimme, pari kertaa isä nuokkui olohuoneessa ihan tööt, en tiedä tajusivatk oystäväni, eivät ainakaan sanoneet mitään.
Isäni ei koskaan ollut meille väkivaltainen, hän rakasti meitä, tiedän sen. Ehkä tästä syystä en ole koskaan myöntänyt itselleni miten isoja traumoja lapsuuteni on minulle aiheuttanut.
Olen ajatellut että se on mennyttä, ei sitä kannata enää ajatella. Ja että olen antanut vanhemmilleni anteeksi. En ole juuri pohtinut asiaa sen enempää.
Kun olin alakouluiässä, vanhempani erosivat. He sopivat että äiti muuttaa pois ja ottaa mukaansa kaksi nuorempaa sisarustani jotka eivät vielä käy koulussa.
Vanhin sisareni osasi kuitenkin jo vaatia päästä äitin mukaan.
Minä ja vuotta vanhempi sisareni emme osanneet. Äiti on kertonut että kun hän lähti, itkin ja huusin että ota minut mukaani. Hän sanoo että katuu sitä että ei ottanut.
En muista tuota tapahtumaa itse mutta nyt kun jälkikäteen, itse äitinä ajattelen asiaa, en ikinä pystyisi tekemään samaa omille lapsilleni, en ikinä. Olen puhunut tuosta äitini kanssa, olen sanonut hänelle että annan anteeksi. Kaiken tämän pohjalla en kuitenkaan ole käsitellyt tuotakaan hylkäämistä koskaan. Olen ns. kiltti tyttö. Uhraudun aina muiden puolesta, minusta tuntuu että äitini on saanut kärsiä jo tarpeeksi, en tahdo aiheuttaa hänelle yhtään pahaa oloa omasta puolestani, niinpä hautaan tunteeni tuon hylkäämisen osalta.
En osaa sanoa miltä minusta tuntuu, pinnalla on tyyntä mutta sisällä kuohuu. Kun olen lukenut näitä tarinoita tällä palstalla, jokainen on kuin minun näppikseltäni lähtöisin. Pelkkä lukeminen saa kyyneleet silmiin, en tiedä miksi.
Aion lähteä Aal:n kokouksiin vaikka toisaalta pelottaa. Vähän se että purskahdan samantien itkuun, enemmän se mitä tunteita se tulee nostamaan pintaan. Paheneeko tämä olo ja ahdistus tästä? En tiedä kestänkö sitä.
Niin että tässäpä taas yksi vialliseksi kasvanut joukkoonne, hei vaan.
Minäkin olen vasta hiljan liittynyt tänne, mutta voin tosissani sinulle kertoa, että kyllä olo paranee heti, kun pääset purkamaan asioita ja tunteitasi. Minulla on ollut kohta 3 viikkoa sellaista pyöritystä sen jälkeen, kun tajusin olevani läheisriippuvainen. Oikeastaan pari päivää sitten olen pystynyt rauhoittumaan ja peräti nukkumaankin. Olen pikkuhiljaa ruvennut löytämään itseni. Meillä sisällä on pieni lapsi, jolla on paha olla, kun tunteita ei saanut lapsuudessa päästää irti. Nyt on hyvä aika auttaa sitä pientä lasta purkamaan tunteita. Omille lapsilleni en halua tätä taakkaa enää jakaa eteenpäin. Sinusta tulee paljon vahvempi, kun pystyt käymään läpi asioita ja tulet löytämään uusia toimintatapojasi ja itsesi. Hitaasti hyvä tulee. Voimia sinulle ja enkeleitä tiellesi!