Täällä toinenkin uusi esittäytyy :)

[LasiEnkeli]

Heippa kaikille! Olen 23-vuotias nainen ja isäni on alkoholisti. Hänen isänsä oli myös alkoholisti, ja kuulemani mukaan he ovat kuin toistensa peilikuvat (papastani en paljoa muista, muuta kun että aina hänet nähdessäni hän oli juovuksissa), joten historia on päässyt toistamaan itseään. Isäni on aina juonut, muistan lapsuudestani monet hänen riitansa äitini kanssa, kuinka kyhjötin avuttomana oman huoneeni nurkassa nalle sylissä ja kuuntelin jokaisen sanan jota huudettiin. Aina riidan päätteeksi ovi pamahti, ja isä lähti. Hän oli viikkoja ryyppyreissuillaan, ei tiedetty onko hän hengissä kun ei koskaan itsestään ilmoitellut. Toisinaan silloin kotona oli helpompi hengittää, mutta aina kaipasin isää kovasti. En ymmärtänyt miksi hän lähti. Aina kuitenkin hän palasi uudelleen ja kaikki oli hetken hyvin. Tehtiin asioita perheenä, oltiin hetki onnellisia. Kunnes taas koitti aika, että isä katosi ja taas huoli, pelko, suru ja murhe valtasi kaiken.. Näin vuodet vieri, kunnes olin teini-ikäinen ja äitini päätti ottaa eron. Isäni varsinainen alamäki alkoi siitä. Hän koki että olin ainoa joka hänellä on jäljellä samoin kun minäkin koin olevani velvollinen uhraamaan kaiken, jos hän tarvitsi apuani (rahaa, tupakkaa, ruokaa, yösijan. Aikuiseksi kasvaminen oli raskasta, isän toistuvien itsemurha uhkaus puheluiden, sairaala reissujen (erilaiset tapaturmat), yms tapahtumien ohella. 2 viimeisintä vuotta on ollut raskaimmat. Hän on ollut sairaala hoidossa pahoinpitelyjen vuoksi, maksamattomien sakkojen vuoksi vankilassa, viinavelkoja, (kuulemani mukaan myös jonkun sortin pillereitä viinan kanssa..) Ystävät ja läheiset sanovat että isäsi on aikuinen ihminen, etkä voi auttaa häntä vaikka kuinka haluaisit. Ja voi luoja kuinka olenkaan vuosien aika yrittänyt...tiedän että muutoksen täytyy lähteä hänestä itsestään, mutta en jaksa uskoa enään muutokseen ja odotan koko ajan vain loppua, puhelua sairaalasta. epätoivoisesti olen yrittänyt tähän jo henkisesti valmistautua. tunteet ovat niin sekavia ja ristiriitaisia ja vaihtelee päivän mukaan, on vihaa, katkeruutta, surua, sääliä, rakkautta ja ennenkaikkea paniikinomaista pelkoa siitä koska hän kuolee ja miten sekä että viina on jo voittanut, ja syyllisyyttä siitä että miksi en voinut auttaa. Paniikkihäiriöni uskon puhjenneen jatkuvan stressin ja paineen alla..Olen erään alkoholistin joskus kuulleen sanoneen vaimolleen; "mitä juomiseni muille kuuluu, tämä on minun ongelmani jos mitään ongelmaa edes on.." alkoholismi on todistettavasti myös lähipiirin sairaus, ja se tekee minusta toisinaan katkeran..haluaisin elää ilman alkoholin jatkuvaa varjoa pääni päällä..On kausia jolloin pystyn keskittymään muihin asioihin ja nauttimaan elämästä, mutta se ei ole pysyvää... haluaisin itselleni pienen lapsen äitinä mielenrauhan, ja lähdin tänne kirjoittelemaan vertaistuen toivossa kirjoitelkaahan kommentteja, kiitos

[vesiheina]