Tämmönen tallaaja

[palsami]

olen 40 v kahden alle kouluikäisen lapsen äiti. Mun isä on alkoholisti ei ole vuosiin enää juonut mutta lapsuus meni sitä katsellessa. Oli muutenkin ihana kotityranni varsinainen virtahepo jota sai raahata sänkyyn nukkumaan kun oli sammunut milloin minnekin ja paikkailla kolhuja. Äiti oli töissä tai masentunut tai molempia. Alle 10-v huolehdin alle kouluiäisestä pikkuveljestäni kun äidin piti käydä töissä ja isän istua baarissa. Kannoin vanhemman vastuuta ja sain silti kuulla isältä olevan idiootti ihan loputtomiin että sitä itsetuntoa rakentanut oon siitä lähtien kun kotoa pois muutti.
Veljelleni ei käynyt yhtä hyvin sairastui aikuisuuden kynnyksellä skitsofreniaan, jonka minä idiootti näin tulevan ja yritin hakea hänelle apua mutta isäni dissasi yritykseni manipuloimalla veljeäni.

Joo apua ei kyllä saanut mistään, ei sukulaisilta, eikä viranomaisilta. Enkä lapsena oikein osannut hakeakaan, teininä yritin mutta perhe osasi näytellä sen verran hyvin yhteen että yritykseni muuttuivat murroikäisen kuohunnaksi. aikamoista kuohuntaa auttakaa meillä menee huonosti. Muuten olin kiltti tyttö ja pärjäsin koulussa vaikka lukurauhaa ei aina kotona ollut.

Puolisollakin on päihdeongelma ei vaan viinan kanssa, sitä olisinkin osannut varoa varmaan paremmin. Se onkin luku sinänsä. En , tiedä olisiko AAL oikea paikka vai Al-anon, jos nyt joskus rohkaistun ja kyllästyn tähän kulissielämään.oon miettinyt jo pitkään ryhmään menoa mutta aina olen laittanut sen sivuun. Asun pienellä paikkakunnalla ja ajattelen että joo kohta joku näkee ja juoruaa. vaikka en ole paikkakuntalaisia. Ulkoisesti pyyhkii sen verran hyvin ja olen mukana jos vaikka missä seuratoiminnassa ja työpaikallanikin kehittelen kaikkea uutta, en vaan tiedä miksi yhä vaan pidän tällaista kulissia yllä.


Itse en ota kuin sen saunakaljan sillointällöin, ei voi kun pitää pitää langat käsissä ja kantaa vastuu perheestä ja työstä.

Ehkä voin silloin tällöin käydä täällä kelaamassa juttuja ja joku langanpää alkaa purkautua.

Hyvää syksyä tänään se on kaunis ja aurinkoinen tuolla ulkona.

[palsami]

Pakko on ollut lukea tätä foorumia tänään ja muutenkin tietoa AAL:n sivuilta. 25 kysymykseen vastasin joka kohtaan kyllä. jotenkin järkyttää tämä tajuaminen että on ajatellut muilla olevan pahempiakin kohtaloita.

Ajattelen isää kuinka siitä ei koskaan voinut tietää milloin räjähtää, oli kylmä ja etäinen paitsi kännissä. Nousussa se oli yhtä hyväntahtoisuutta ja muuten silkkaa pirullisuutta. Usein tuntui siltä kuin se olisi vihannut meitä lapsia. Kerran kysyin sitä asiaa suoraan, se ei vastannut mitään, kun purskahdin itkuun se totesi kylmästi että hysteerinen kakara.

Äitini oli aina selittelemässä isäni käytöstä sillä kuinka isälläni oli ollut niin vaikea lapsuus, hyssytteli minua etten vain hermostuttaisi isää ja saisi riitaa aikaiseksi. Mitä se minulle muka kuului,lapselle. Noin 10 vuotta sitten olin äidilleni jumalattoman vihainen kun tajusin mitä se oli mennyt tekemään suhteeni. Minusta oli tullut helkkarinmoinen ymmärtäjä, jos vain joku käveli ylitseni kehotin varmaan vielä pyyhkimään jalatkin siinä kävellessä, lisäksi "ymmärsin" miksi minua haluttiin talloa. Toisaalta äitini halveksui myös isääni ja puhui minulle lapselle kuinka hänellä oli akkamainen mies.

Joku aika sitten tajusin suhtautuvani omaan mieheeni aivan samoin jos hän toi esiin epävarmuuttaan. Saatoin ajatella että OIKEA mies ei tekisi niin tai näin. Tajusin että pääni sisäinen ääni kuului äidilleni ja että minun olisi todella syytä tarkistaa kantani suhteessa näihin ajatuksiini miehenä olemisesta. Toisaalta en tiedä olenko siinä päässyt kovinkaan pitkälle kun kannabisriippuvainen mieheni ja minä käydään läpi varmaan tätä helvetin perinteistä kuviota jossa minä kannan vastuun ja mies syyttää siitä minua sekä pössyttää kahta kamalammin (sekin minun syy).

Ja tajuta sitten sekin että en oikein tiedä enää mikä on minun ja mieheni vuorovaikutuksen hankaluuksissa oleellista ja mikä päihteen mukanaan tuomaa.

Sekavaa vuodatusta tämä mutta näin sekava on tämä pääkin. Ajoittain olen vaan niin ahdistunut ja väsynyt. Vietän aika kiireistä elämää mutta nyt kun lapset ja minä ollaan sairastettu toista viikkoa enkä ole päässyt neljän seinän sisältä mihinkään on ollut aikaa taas ajatella ja sellainenkin on tullut mieleen että ehkä siksi niin kiireinen on ettei ehtisi kauheesti ajatteleen asioita.

Mutta niinkin olen tehnyt etten kauheasti laske mun mieheni varaan enää, en usko sen suunnitelmiin enää, enkä lupauksiin tippaakaan. Elelen nyt vaan tyttöjen kanssa omaa elämää vaikka se mieskin siinä on toistaiseksi. Mutta joskus hitto vie kaipaisin läheisyyttä, tasa-arvoa ja luottamusta ja rauhaa.

huomaan että oma koti on muuttunut siinä mielessä lapsuuteni kodiksi että pidän mieheni erillään ystävistäni ja vapaa-ajastani, en kutsu ketään meille jos hän on kotona. Häpeän syvästi että minä luullakseni kohtuullisen pystyvä ihminen olen tässä tilanteessa. Jos ystäväni kutsuvat miedät perheenä juhliin tms lähden vain tyttöjen kanssa. En seurustele enää kenenkään mieheni ystävän kanssa jotka käyttävät kannabista.

Kaipaan että voisimme tehdä perheenä yhdessä jotain mutta se on vielä elävä harhakuvitelma, perheen yhteiset retket menevät niin että mies pössyttää ja on omissa maailmoissaan ja minä vaan lasten kanssa sitten yleensä pettyneenä ja kiukkuisena.

Tajuan että minussa on valtavasti häpeää ja vihaa. Minä pystyvä nainen tunnen ajoittain olevani vain pieni pelokas tyttö, tyhmä kakara josta ei koskaan tule mitään. Se on vittumaista varsinkin työelämässä, se tunne voi iskeä hetkellä jolloin ajattelee että nyt olen saanut aikaan jotain tai vaikutan työpaikkani asioihin ja mitätöi kaiken mitä olen saanut aikaan. Vaikka minulla on ystäviä, hyvin läheisiä ja luotettuja, vaihdan usein työpaikkaa, asuinpaikkaa, uraa ja nyt mietin että ehkäse on kuitenkin oire paljastumisen pelosta. Esitän ihanaa, empaattista, sosiaalista, luovaa, voimakasta, pystyvää, ammattitaitoista ja pakenen ennenkuin paljastuu että olen juuri se luupää idiootti kakara joka ei kykene oikeasti mihinkään.

Joskus meillä syötiin vaan kaurapuuroa, viikkotolkulla, rahat menivät viinaan. Äiti piilotteli rahaa ja isä etsi kätköt. Koulussa söin ruuan aina, toiset nirsoili minulla ei ollut varaa. Tykkäsin hernekeitosta ja makaronilaatikosta. Minäkin teen niin, en kerro tilini saldoa tai jos saan rahaa esim lapsille laitan sen piiloon. Harvoin pyysin rahaa tai tavaraa, en voinut, ei meillä ollut varaa, en saanut pyytää ja ahdistaa äitiäni varattomuudellamme.

Oli aikoja jolloin minä olin perheemme ainoa linkki ulkomaailmaan. Äitiä ahdisti niin että ei voinut edes kaupassa käydä. Verhot oli vedetty ikkunoihin ettei kukaan näe. Raahasin niitä hiton painavia maitotölkkejä ja taisin joskus käydä valtakirjalla pankissa nostamassa rahaa, jos ovikello soi avasin ja kerroin että meillä ei olla kotona. Äiti voivotteli että nyt ne siellä hiekkalaatikolla talon rouvat puhuu....jaa niin mitä? samaa siinä talossa oli kaikkien elämä. Meillä sentään isä ei pyyhkinyt äidillä rappukäytäviä niinkun naapurin perheessä tehtiin. Mutta henkistä väkivaltaa sitäkin enemmän sitä ivaa,mitätöimistä ja halveksuntaa, se oli kuin kiehuvaa kuonaa jota meidän lasten päälle kaadettiin.

no menipä vuodatukseksi mutta kerrankin menköön.

[vesiheina]

Hei Palsami,
kun oot kirjottanu palstalle 'kysymyksiä aal:stä', niin vastaan:
Olet lämpimästi tervetullut aal-ryhmään! Mille paikkakunnalle tahansa, valtakunnallisiin tapahtumiin, tai jonkun ryhmän järjestämiin viikonloppuihin. AAL:n kuuluu jokainen joka sanoo kuuluvansa ja tätä tarvitsevansa.
Varmaan nettikin jonkilainen korvike on, ja on hyvä huomata, että joku toinen tekstejä lukee. Vielä parempaa on olla läsnä samassa tilassa, ja kokea toisten läsnäolo ja kuunteleminen ja ymmärrys.
Sitten jos et halua muilta vastauksia, voit kirjoittaa 'puheenvuoro' osioon, siellä ollaan kuin palaverissa, kommentoimatta.
Otan osaa kohtaloosi ja ikävään lapsuuteesi. Sinulle tehtiin väärin, ja sinulta kiellettiin se rakkaus, lämpö ja hyväksyntä, jonka olit ansainnut. Sen on ansainnut jokainen lapsi. Saamasi kohtelu ei ollut millään lailla sinun syysi, etkä ole sitä ansainnut. Kuka tahansa, joka olisi vauvana teidän perheeseen syntynyt, olisi joutunut kokemaan saman.
On hyvä jos oppii vähitellen, ryhmän tuella, rakastamaan ja arvostamaan itseään. Silloin oppii vähitellen myös vaatimaan elämältään kohtelua jonka on ansainnut.
Jos miehesi asuu teillä, vaadit että hän osallistuu asumisen ja elämisen kustannuksiin - eihän se voi olla vain sinun vastuullasi.
Edellytät että miehesi osallistuu myös lasten hoitoon ja tekee sen kunnolla - ethän toki halua, että omien lastesi lapsuus muistuttaa omaasi. Mikä oikeus hänellä on heittäytyä laiskaksi ja vain pössytellä? Miksi sinun pitäisi sellaista sietää? Jos joku ventovieras tulisi teille ja käyttäytyisi noin, miten reagoisit?
Ja se mikä on pirullista ja raskasta, on se, että itse on vastuussa omasta elämästään ja siitä mihin suostuu. Ja usein tuntuu ettei jaksa, ja että onko pakko, ja miksi pitää? Ja sitten menee ryhmään, ja saa sen tuen, hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirin, ja tajuaa, ettei se olekaan raskasta, vaan pelkästään oikein. Ja tuuma, millimetri kerrallaan saa voimaa muuttaa omaa elämäänsä paremmaksi. Ja voi kiittää itseään ja olla kiitollinen korkeammalla voimalle johon voi luottaa.
Joo, kylläpäs herättää tunteita tuo tekstisi. Sitä kun on niin paljon samaa omassakin elämässä.
Mutta muista - millimetri kerrallaan!
Lämmin halaus näin netin välityksellä! Et ole yksin! Saat olla heikko ja hyväksytty, ja saat tukea siihen miten ikinä haluatkaan elämääsi muuttaa.
Liisa

[palsami]

Kiitos Liisa vastauksestasi siitä huokui lämpöä tähän sydämeen asti jonka olen kätkenyt, eristänyt, puuduttanut.

Tuo teksti pulpahti tuohon aika lailla spontaanisti ja huomasin että kun luin sen itse täältä koin hetken aikaa oloa kuin sen olisi joku vieras kirjoittanut kuitenkin se on minun elämääni.

Sitten ajattelin että voi voi, pitääkö mun aina liioitella. Kuitenkin totta joka sana.

Ja jotenkin vasta sun vastaus Liisa toi minulle tunteen siitä että olin kuitenkin ihan itse kirjoittanut tekstini. Ihan itse minä itse ja totta joka sana.

Olen tiennyt jo pitkään etten voi elää elämääni näin. Mutta mun pitää uskaltaa olla se joka oikeasti olen ja se on vaan niin pelottavaa, kohdata kaikki se turvattomuus ja häpeä itsessä. Mieluummiin vaan läimäisis sen oven visusti kiinni. Mutta jotenkin vaan tiedän että mun on pakko tai muuten tuhoudun pikkuhiljaa.

[vesiheina]

Niin se varmaan menee melkein kaikkien kohdalla. Ei aal:ään tulla siksi että se on kivaa, vaan siksi että on pakko. Ei voi jatkaa entisellä tavalla, on pakko alkaa taivaltaa uudella tavalla.
Onnea matkaan!
Liisa